Tässä vähän yleisiä fiiliksiä ja tuntemuksia, mitä uus maa ja kulttuuri on herättänyt mielessä.
Kuten oon tainnut aiemminkin jo mainita, niin muzungu tarkottaa paikallisella lugandan kielellä valkoihoista ihmistä. Muzungu ei oo itsestäänselvyys täällä, vaan näyttäis pikemminkin olevan pieni nähtävyys useille ihmisille, ja kaduilla kuulee usein huudettavan muzungu come here, ja esim ahtaassa Kampalassa, jotkut ihmiset saattaa jopa tarrata kiinni kädestä ja yrittää vetää jonnekin suuntaan. Lisäks on saanut kuulla olevansa jo monen miehen vaimo tai saanut pyyntöjä sinne suuntaan. (Myöntävästi vastatessani en luultavasti olis näiden miesten ainoa vaimo, ja kauempana kaupungeista miehille ei oo edelleenkään tavatonta omistaa useempi kun yks vaimo... Tää ei kuitenkaan oo enää niin yleistä kun aiemmin, jolloin mun työkaverin mukaan ajateltiin, että "et oo mies etkä mikään, josset omista vähintään kaks vaimoa. Ajateltiin että kelle naiset olis muuten muka puhunut naisten asioita, jossei oman miehen toisille vaimolle?")
Muzungu nimityksenä ei kuitenkaan oo mitenkään loukkaava, ja ihmiset on usein tosi kiinnostuneita susta. Kysellään miten voit, mistä päin oot ja puhelin numeroitakin saatetaan kysyä taksissa heti sen jälkeen kun on ensin tervehditty nopeesti vierustoveria, mikä on yleistä ja kohteliasta täällä. Joinain päivinä töissä mun kanssa halutaan ottaa kuvia, ja välillä jopa pelkästään musta, parin metrin päästä multa lupaa kysymättä... Oon siis välillä melkeinpä kun yks eläin eläintarhassa hah!
Pakko myöntää, että tää kaikki vie välillä paljon energiaa. Kuitenkin se on jo tässä vaiheessa opettanut mulle miten sanoa välillä ei, eikä kaikkien kanssa tarvii edes jäädä small talkaamaan. Ugandan (hyvin paljon Suomesta poikkeava) sosiaalinen kulttuuri on varmasti kuitenkin yks suurimmista syistä, miks oon tuntenut oloni niin tervetulleeksi tänne heti alusta alkaen. Vaikka välillä tuntuukin, että olis kiva kävellä kaduilla ilman erityistä huomiota, eikä aina jaksais vilkutella ilosesti lapsille, jotka haluu vaan hyvää hyvyyttään moikata muzungulle, niin oon tosi ilonen että päädyin just tänne. Oon saanut näistä ilosista ja sosiaalisista ihmisistä nopeesti ystäviä!
Toinen asia mikä kulkee käsi kädessä täällä valkoihosena elämisen kanssa on se, että sun oletetaan heti omistavan paljon rahaa. Useinmiten torilla ja välillä taksissakin täytyy tinkiä hinta, ja usein kysyn hostperheeltä tai joltain muulta paikalliselta mitä jokin tietty juttu täällä maksaa, ettei tuu huijatuks. Meitä varotetaan pitämästä rahaa ja kännykkää paikassa, mistä se voidaan helposti nipistää, joten pidän aina paidan sisällä mukana pikku pussukkaa minne ne mahtuu. Varastamista tapahtuu kuulemma usein varsinkin Kampalassa, jossa on niin paljon ihmisiä että se on helppoa. Rahaa saatetaan myös pyytää sulta, oli henkilö sitten tuntematon kadulla tai puolituttu töissä.
En koe, että mulla olis ollut oikeestaan minkäänlaista kulttuurishokkia tänne tullessani. Tää tuli itseasiassa aika yllätyksenä mulle, sillä maa johon oon matkustanut on monessa asiassa aivan päinvastainen kun Suomi. Ensimmäiseks tulee mieleen köyhyys ja elinolosuhteet täällä. Ennenkuin lähdin matkaan, äiti anto mulle ohjeen unohtaa lentokoneessa kaiken miten asiat on erilailla täällä ja elää ihan uutta elämää siellä. Se on ollut oikeestaan aika helppoa, koska monet asiat ei oo verrattavissa Suomeen (tai vaikka oliskin niin vertailemisessa ei olis mitään järkeä, koska se vaikeuttais täällä elämistä ihan huomattavasti). Kuitenkin mun kotona täällä on kaikki tarvittava ja mulla ei oo mitään valittamista. En oo ainakaan vielä nähnyt, miten ihmiset elää kylissä, mutta voin kuvitella että se on ihan erilaista ja esimerkiksi jossain paikoissa ei ole sähköäkään käytettävissä. Köyhyys ei näy kuitenkaan ainoastaan kylissä vaan kaupungilla näkee lapsia kerjäämässä ja ihmisiä nukkumassa kadunkulmissa. Tää kaikki tekee surulliseks ja saa miettimään, että jossain asioissa on ollut kyllä lottovoitto olla syntynyt Suomeen.
Aikakäsitys on myös asia mikä eroaa totaalisesti. Jo heti ensimmäisen viikon aikana orientaatioleirillä sai huomata, että ohjaajat oli aina myöhässä aamulla 1,5-2 tuntia, ja vaikka saatiinkin ensimmäisenä päivänä ohjelma paperilla, meille sanottiin seuraavana päivänä että "ei me muuten mennä tän paperin mukaan aikataulullisesti". Yksi syy siihen, ettei mikään tapahdu aikataulun mukaan on liikenne. Ikinä ei voi tietää kestääkö matka Kajjansista Kampalaan 40 minuuttia vaiko kaksi tuntia. Tää on tosi puuduttavaa, mutta tosiasia vaan on että monelle miljoonalle ihmiselle yks kaksikaistainen tie pääkaupungista lähimpiin pienempiin kaupunkeihin ei ole tarpeeksi. (Ensimmäisessä postauksessa kerroin, kuten netistä löysin Kampalan asukasluvun olevan reilu yksi miljoonaa, mutta tänne tullessani oon saanut kuulla että oikea luku lähentelee neljää-viittä miljoonaa.) Nyt onneksi tänne rakennetaan uutta tietä, mutta se luultavasti helpottaa ihmisiä täällä vasta viiden vuoden kuluttua.
Liikenne ei ole ainoa asia missä ihmisten hitaus ja myöhästyneisyys tulee ilmi. Se näkyy myös ihan konkreettisesti kävelytyylissäkin, sillä musta tuntuu että ihmiset laahustaa täällä siihen verrattuna mihin oon itse tottunut! Kerran huomautin tästä työkaverille ja hän vastas osuvasti että "If you rush you crush". Ihmisillä ei oo ikinä kiire minnekään, eillei oo kyse hätätilanteesta. Vaikka tää on monissa tilanteisa tosi ärsyttävää (kaverin kanssa ollaan sovittu lähtevämme reissuun 10 aamulla ja päädyn odottamaan kaksi tuntia) on siinä hyväkin puoli. Ehkä parin kuukauden kuluttua mäkin osaan elää paremmin hetkessä kiirehtimättä ja kelloa katsomatta, niinkun ihmiset täällä.
Erilaisuuksia löytyy lisää. Naisten asema on surullisesti useinmiten kotona kotitöiden hoitajana ja miesten rahoista riippuvaisena. Ruoka kokataan ulkona ja vaatteet pestään käsin. Suhtautuminen homoihin ja muihin kuin heteroseksuaaleihin on täällä kielteistä ja homoseksuaalisuus on jopa lailla kiellettyä...Ihmiset on tosi uskonnollisia ja se näkyy taksien kyljissäkin, and the list goes on. En halua kuitenkaan yleistää, ja esimerkiksi naisten asema on muuttunut ja muuttumassa parempaan suuntaan. Naiset varsinkin kaupungeissa saattavat tuoda rahaa kotiin ihan samanlailla kun mieskin, UWECissakin työskentelee monia monia naisia.
Samanlaisuuksia on sen sijaan vähän vaikeampi löytää, mutta täälläkin kulutetaan paljon alkoholia. Vaikkakaan Uganda ei (onneksi) ylläkään ihan Suomen tasolle.
Näiden ajatusten parissa lähden nyt syömään töissä (istuin eilenkin yli tunnin koneen ääressä töiden jälkeen kunnes olin postaamassa tätä kirjoitusta ja kaikki hävis yhtäkkiä =( ).
Pian saatte nähdä myös kuvia söpöistä eläimistä ja kuulla mun höpötyksiä työnkuvastani täällä!
-Liina :-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti