Gorillas

Viime viikon lauantaina starttas mun ja Svenjan pitkään suunnittelema reissu Etelä-Ugandaan! Matkaan lähdettiin aamulla ennen auringonnousua ja olin ikionnellinen kun pääsin ekaa kertaa käyttämään kunnolla mun tänne lahjaks saamaa rinkkaa. Bussissa sai istua yhteensä yli kymmenen tuntia, mut maisemat oli niin kauniita, että matka meni hujauksessa nenä kiinni ikkunasta ulos katsoen. Ensimmäinen pysähdys ja määränpää oli Kisoro. Just kun päästiin perille alkoi satamaan, mutta meidän guest house oli ihan bussipysäkin vieressä, joten päästiin nopeesti sateensuojaan. Se olikin muuten matkan ainoa kunnon sade ja vaikka otettiin riski matkustaessa sadekautena, oltiin kyllä tosi onnekkaita siinä mielessä et muutoin sää suosi koko ajan.

 Lauantai-ilta meni kortteja pelaten ja illallisen jälkeen mentiin ajoissa nukkumaan, koska (meiän yllätykseksi) Bwindi national parkiin ja siellä tarkemmin Rushagaan piti lähteä aamulla ajelemaan jo kuuden jälkeen, jotta oltaisiin ajoissa perillä. Tie oli tosi huonossa kunnossa ja saatiin aamulla pomppuisesta kyydistä kuskin mukaisesti "african massage", mutta maisemat parani paranemistaan ja kiireeltämme ehdittiin jopa pysähtyä hetkeks ottamaan kuvia vuorien ympäröimästä upeesta sumupeitteestä (joille mun vanhalla puhelimella ottamat kuvat ei tee ees oikeutta). En tiiä mikä teidän mielikuva Afrikan maisemista on, mutta mulla tuolla matkustaessa varsinkin matkan alkuvaiheessa ei tuntunut yhtään Afrikalta. Etelä-Uganda oli metsää ja vuoristoa, ihan erilaista kun Keski-Ugandassa ja se, miten esim. media kuvaa Afrikan (safareita ja kuivaa aluetta punaisine auringonlaskuineen). Elämä etelässä on myös monilta osin erilaista pääkaupunkiseutuun verrattuna. Taloja saattoi olla vuorenrinteillä niin kaukana autoteistä ja kyläkaupoista, että mun piti kysyä kuskilta "voiko lapset käydä koulua noin kaukaa" ja "tarviiko perheiden kasvattaa suurin osa ruoasta itse vai pääseekö noin kaukaa kulkemaan kauppaan?" Vastaus oli onneksi että suurin osa lapsista pääsee kyllä kulkemaan kouluun ja kaupassa käynti tehdään kerran viikossa tai harvemmin paljon kerralla ostaen. Useilla vuorenrinteillä oli kuitenkin lehmiä laiduntamassa ja pavunvarsia kasvamassa, joista moni perhe varmasti ansaitsee toimeentulonsa.

Perillä gorillapaikassa Rushagassa me oltiin vähän ennen kahdeksaa, joten odoteltiin muita gorilla trackailijoita, kunnes päästiin alottamaan puolentunnin kestävä "koulutus". Siinä kerrottiin aluks minkälaisia otuksia ollaan menossa katsomaan, ja mitä saa ja mitä ei saa tehdä sen tunnin aikana, kun saadaan niiden kanssa hengailla. Lopuksi meitä varoteltiin, että jos jollain ei kunto kestä eikä pysy porukassa mukana on kaksi vaihtoehtoa. Joko kävellen tai afrikkalasella helikopterilla (paareilla kahden ihmisen kantamana) takaisin lähtöpisteeseen, jolloin saisi puolet maksamastaan summasta takaisin. Oltiin tässä vaiheessa Svenjan kanssa paniikissa että apua jos me ei jaksetakaan kävellä (eihän me olla treenattu yhtään kolmen kuukauden aikana, terveellisestä ruoasta puhumattakaan) ja tracking saattaa kestää monta tuntia! Ikinä kun ei tiedä kauaa gorilloiden löytämiseen menee... Meidän tapauksessa panikointi oli kuitenkin turhaa, sillä viiden minuutin kävelyn jälkeen nähtiin puussa ensimmäinen musta pulska otus mutustelemassa lehtiä :-D

Ensimmäinen ajatus itselläni oli että ei voi olla totta. Eväät repussa odottamassa lounasaikaa ja kunnon urheiluvarustukset päällä ajatellen, että tästä tulee samalla kunnon urheilusuoritus, mutta toisin kävi. Lisäks olin jo niiden ensimmäisten viiden minuutin jälkeen ihan suu ammollaan tuijottamassa ympärilleni, koska näkymä oli varmaan yks uskomattomimmista mitä oon eläissäni nähnyt, ja nyt sen ihastelemiseen ei olisikaan enää niin kauan aikaa kun olin kuvitellut. Viidakon keskellä nimittäin jo ennen gorillojen näkemistä tuntui kun olis ollut sisällä Tarzan elokuvassa. No, tää alkupettymys kesti kuitenkin vaan ehkä parisen minuuttia, sillä vuorigorillojen ympäröimänä ei voinut muuta kun unohtaa kaiken muun ja nauttia once in a lifetime kokemuksesta! Muilla ryhmässä olleilla tais melkein kaikilla olla isot järjestelmäkamerat mukana, mutta me keskityttiin suurimmaks osaks näiden otusten tarkkailemiseen paljain silmin. 

Jo viiden minuutin kävelyn jälken maisemat vuoristosademetsässä oli ihan uskomattomat

Vuorigorilla on erittäin uhanalaiseksi luokiteltu eläinlaji, joita nykyään elelee maailmassa reilut 800 yksilöä. Noin puolet tästä populaatiosta elää Ugandan puolella. Loput levittäytyneinä Ruandan ja Kongon sademetsiin. Urosgorilla saattaa painaa 180 kiloa ja naaras 90. Onko turvallista olla noin lähellä suurta villiä otusta? On, koska perheet , joita trackataan ovat tottuneita ihmisiin. Kaikkia maailmassa olevia yksilöitä ei tietenkään oo totutettu ihmisiin, mutta näille joita pääsee katsomaan on olemassa tarkat säännöt. Päivässä gorilloja pääsee katsomaan yksi ryhmä tunnin ajan, johon kuuluu enintään kahdeksan trackailijaa sekä oppaat ja pari miestä aseilla varustautuen (villinorsujen varalle, jos niitä joutuu pelottelemaan kauemmas ampumalla ilmaan). Villinorsuja eikä muita eläimiä valitettavasti näkynyt, mutta tuoreita norsun jälkiä kuitenkin! Jos muistan oikein niin 20 % hinnasta, joka maksetaan annetaan läheisille kylille, jotka tekevät yhteistyötä gorillojen- ja niiden elinympäristön suojelemisen kanssa. Osa rahasta menee myös luonnollisesti Bwindi national parkin vartijoille, jotka suojelevat gorilloja ja muita eläimiä salametsästäjiltä.

Näin lähellä me oltiin!

Tässä perheessä oli myös kaks alle vuoden ikästä pikkusta

Kun gorilloista oltiin toivuttu, jatkui matka kohti Mbararaa ja aluetta nimeltä Lake Bunyonyi. Kun vihdoin hankaluksien kautta oltiin löydetty taksi, joka ei pyytänyt maltaita, hypättiin kyytiin ja matkustettiin kaks tuntia uusia pomppuisia teitä perille. Saavuttiin Overland resortille noin kuuden maissa illalla, johon oltiin buukattu ittemme kahdeksi yöksi. Hotelli sijaitsi ihanan rauhallisessa paikassa järven rannalla. Ensimmäinen ilta nautittiin hyvästä ruoasta ja hiljaisuudesta, sekä nukuttiin hyvät yöunet parin lyhyemmän yön perään.

                               

Maanantaina meillä oli kokonainen päivä käytettävänä. Ihanan brunssiaamiaisen jälkeen päätettiin vuokrata kanootti, vaikka vuokraaja aliarvioi selvästi meidän soutotaidot ja sanoi että meidän pääkohteena oleva Punishment island olis meille aivan liian kaukana. Tästä motivoituneina päätettiin näyttää mistä meidät on tehty ja lähdettiin matkaan. Meidän ensimmäisenä kohteena oleva saari on varmasti tunnetuin kaikista Lake Bunyonyilla, sen järkyttävän historian takia. Punishment islandille vietiin tyttöjä ja nuoria naisia rangaistuksesksi, siitä jos he olivat tulleet raskaaksi ennen avioliittoa. Tytöt joutuivat tälle pienelle saarelle omien vanhempiensa toimesta, kuolemaan joko nälkään saarella ei kasva muuta kuin yksi puu tai hukkumalla, sillä uimataitoa ei ihmisillä juurikaan ollut. Tämä oli rangaistukseksi kyseisille tytöille ja varoituksina muille. Saarelle hylkäämistä tapahtui 1900-luvun puoliväliin asti, ja nykyäänkin alueelta voi löytää muutamia naisia, jotka selviytyivät köyhien miesten hakiessa heidät vaimoiksensa. Jos kiinnostaa tietää lisää, niin tän linkin takaa löytyy mielenkiintoinen lyhytdokumentti aiheesta, jossa mm. haastatellaan selvinneitä naisia https://www.ulule.com/punishmentisland/ 

Punishment island

Punishment Islandilta jatkettiin suuremmalle saarelle Bushara Islandille. Siellä tehtiin vaellus saaren ympäri monien trooppisten lintujen laulua kuunnellen, auringosta nauttien ja eväitä mutustellen. Kierroksella meitä vastaan tuli liaani, ja uimaan varautuneina heitettiin biksut päälle ja hypättiin veteen! Se oli eka uiminen järvessä täällä, sillä meitä lähempänä oleva järvi Lake Victoria on tunnettu etanoiden levittämästän bakteerista, josta voi sairastua Bilharziaan, eli siinä uimista pitää muualta tulleiden välttää. Virkistyksen jälkeen käytiin vielä haukkaamassa chapatit ennen lähtöä ja jutusteltiin saaren ainoon ravintolanpitäjän kanssa - vähän liian kauaa, sillä siinä vaiheessa kun alettiin tehdä lähtöä oli taivas muuttunut aurinkoisesta pilviseksi ja tuuliseksi. Kotiinpaluu soutaen kestikin varmaan puolet kauemmin kuin tulomatka, mutta vastatuulesta ja aalloista huolimatta perille päästiin onneksi just ennen sateen alkua. Ilta meni shakkia pelaillen ja illallista nauttien.

                               

Bussin tehdessä pieniä pysähdyksiä matkan varrella ja ottaessa matkustajia kyytiin, oli ikkunoiden alla heti innokkaita kauppiaita myymässä kaikennäkösiä ruokia: hedelmiä, lihaa, vihanneksia ja chapateja yms...

 Aamulla olikin jo lähtö takaisin Kampalaan. Matka ei kestänyt yhtä kauaa kuin tulomatka, ja perillä iltapäivällä kuuden aikaan meitä odottikin Kampalassa taas vilinä ja hälinä ihmismassoineen, mitä ei ollut yhtään ikävä... Arkeen palaaminen on kai aina vaikeinta loman jälkeen, oli se sitten Suomessa tai täällä Ugandassa. Olin onneksi aiemmin ilmoittanut tulevani töihin vasta torstaina, joten nautittuani kotona illallisen kynttilän valossa, menin tyytyväisenä nukkumaan, sillä tiesin että herätyskello ei herättäisi mua aamulla. Kokonaisuudessaan matka oli tosi antoisa ja rentouttava, vaikka olikin lyhyt. Loput mun lomasta pidän tammikuussa, joten joulukuu menee töitä tehden ja uusia reissuja suunnitellen! 

Paljon kaikkea muutakin on ehtinyt tapahtua siitä kun viimeksi kirjoitin.

Mun synttärit oli ensimmäinen päivä marraskuuta tiistaina, joten päätettiin Svenjan kanssa ottaa maanantai vapaaks töistä ja juhlistaa sitä mm. Unescon maailmanperintökohteella Kasubi Royal Tombseilla käymällä. Illalla käytiin syömässä ja lopulta mentiin national theatrelle, missä on joka maanantai livemusiikkia ja jatkot reggaemusiikin parissa. Ilta jatkui myöhään yöhön saakka, joten oikee synttäripäivä menikin sit aika väsyneesti töissä, enkä enää tiistai iltana jaksanut tehdä mitään erikoista. 

Parisen viikkoa sitten olin ekaa kertaa katsomassa lentistreenejä, joita aiemmin oon jo vilkuillut kävellessäni niiden ohi töistä taksille. Juteltuani joukkueen ainoalle naispelaajalle, hän kutsui mut mukaan, kun kuuli että mäkin olen pelannut Suomessa. Osallistuin jo seuraaviin treeneihin ja se fiilis mikä urheilusta tuli pitkästä aikaa oli uskomaton! Mut otettiin hyvin vastaan ja kutsuttiin treeneihin uudestaankin. Tästä lähtien rupeen käymään sielä varmaan ainakin parisen kertaa viikossa, aina kun vaan energiaa riittää työpäivän jälkeen.

Olin marraskuun torstait ja perjantait opettamassa Sunrise-nimisessä primary schoolissa. Koulu jossa olin on aika pieni ja oppilaat ovat 5-13 vuotiaita. Päivät kuluivat kolmelle eri luokalle englantia opettaen. Opettaja oli kirjoittanut mulle tehtävät valmiiksi, jotka kopioin liitutaululle oppilaiden kopioitaviksi vihkoihinsa. Oppilaiden lempipuuhaa oli piirtäminen, joten aina kun aikaa riitti
 tuntien lopussa, piirsin liitutaululle lasten kuvakirjasta valitsemia eläinten kuvia ja he seurasivat perässä. Välitunnilla mut saatettiin vetää kädestä mukaan leikkeihin ja lauluihin. Koulussa olo oli tosi mukavaa vaihtelua verrattuna mun normaaliin arkeen eläinten parissa, vaikka luulen ettei musta koskaan opettajaa tuukaan. Kun mulla on enemmän aikaa, kirjotan vielä lisää koulusta ja laittelen kuvia mitä sieltä ehdin nappailemaan =)

Oon yrittänyt kirjottaa tätä postausta siitä asti kun tultiin reissusta, mutta mun nettimokkula ei oo suostunut toimimaan kotona ja pari kertaa oon kadottanut tekstin ja joutunut alottamaan alusta... Huokasen helpotuksesta kun saan tän postattua! Nyt seuraa varmaan taas pieni luova tauko kirjottamisesta, mutta palaillaan taas kun mulla on jotain kerrottavaa!

-Liina