fiilareita

Oon keskittynyt tänne kirjottamisessa enemmänkin vaan mitä oon nähnyt ja tehnyt enkä niinkään tuntemuksiin matkan varrella. Voisin nyt vähän kertoa fiiliksiä kuluneelta reilulta viideltä kuukaudelta, sekä pohtia mikä on/ei oo ollut vaikeeta täällä olemisessa ja sopeutumisessa.

Johonkin aiempaan postaukseen taisin kirjottaa, että mulla ei oo ollut kulttuurishokkia ollenkaan. Valehtelin tietämättäni. Tajusin kokeneeni kulttuurishokin kaikki kolme vaihetta vasta postauksen kirjoittamisen jälkeen, kun luin Maailmanvaihdon meille vapaaehtoisille antaman paperinipun, jonka olin ottanut mukaani. Siinä kerrottiin kulttuurishokin vaiheista. Ensiksi tuli "Alkuinnostus". Kaikki oli uutta ja ihanaa. Kaikki aistit oli koko ajan avoinna ja olin vaan niin innoissani kaikesta uudesta ja siitä että joka päivä oppi jotain uutta. Olin yhtä innoissani kun pieni lapsi huvipuistossa, toisin sanoen turistina uudessa maassa. Tää jakso tais loppua suunnilleen siinä vaiheessa, kun olin viettämässä toista kuukauttani Ugandassa.

Seuraavaksi tuli "Turhautuminen ja puolustusmekanismit". Ensimmäistä kertaa oli vähän koti-ikävää ja aloin huomaamaan asioita, jotka ärsyttivät ja tuntuivat etteivät toimi täällä yhtään. Näitä saattoivat olla ihmisten aikakäsitys, se että myöhässä saa olla ja ollaan koska "African time" (johon en tuu koskaan kunnolla tottumaan, koska mulle kello viisi on kello viisi tai enintään 15 yli...).

Myös ihonväristäni johtuva jatkuva ihmetys ja toisten ihmisten lähestyminen "I want to be your friend, give me your phone number" alkoi tuntumaan enemmänkin ärsyttävältä kuin mukavalta. Tämä kaikki ärsytys ja negatiivisten asioiden huomaaminen näkyi mulle pitkän aikaa vain fyysisesti väsynä enkä ymmärtänyt, että on kyse kulttuurishokin oireesta.

Kolmas vaihe eli sopeutuminen taisikin alkaa juuri siitä hetkestä, kun ymmärsin että olen kulttuurishokissa. Ympärillä oleva ympäristö ja kulttuuri ei aio muuttua muottiin jonka jo tunnen, vaan sen täytyy olla minä itse. Nykyään täällä olo tuntuu arkiselta ja päivittäisiin rutiineihin on tottunut. On hyviä päiviä ja on huonoja päiviä, ihan niinkuin kotona Suomessakin. Täällä ollessa yritän aina miettiä päivästä positiivisia asioita, vaikka oliskin ollut huonompi päivä, koska tiedän et Suomessa tuun varmasti ikävöimään niin monia ihan arkisiakin asioita täällä.

Vielä viiden kuukauden jälkeenkin mulla tulee vastaan uusia asioita jotka järkyttää ja joita on vaikea hyväksyä. Hyvä esimerkki tästä oli muutama viikko sitten töissä käymäni keskustelu kahden noin kolmekymppisen miestyökaverin kanssa. Puheenaiheena oli homoseksuaalisuus. Kuullessani molempien kielteisen suhtautumisen kysyin toiselta, että vihaisko hän mua jos olisin homo. Vastaus oli: kyllä ehdottomasti vihaisin. Yritin sanoa, että eihän se fakta mua ihmisenä muuttaisi ja että ei ihminen päätä sitä kehen rakastuu (ainakin mun mielestä se vaan tapahtuu jotenkin selittämättömästi). Näiden molempien mielestä sä voit itse vaikuttaa siihen rakastutko mieheen vai naiseen ja homous vain on väärin ja syntistä. Oon aiemminkin kuullut tän pääargumentin monilta joka kuuluu näin "Jumala loi Aatamin ja Eevan, eikä Aatamia ja Joosefia..." Ei ollut myöskään ensimmäinen kerta kuin kuulin että länsimaalaiset ja erityisesti amerikkalaiset tulevat Afrikkaan ja yrittävät levittää tätä "homouskulttuuria" joka meille on yleistä, mutta ei vain oo osana heidän kulttuuriaan. Sanoin että mun mielestä kyse ei oo kulttuurista vaan ihmisoikeuksista rakastaa sitä ketä tahtoo (täällä homoseksuaalisuus on lailla kielletty). Myöhemmin aiheena oli myös miesten moniavioisuus täällä, joka selittyy kuulemma loogisesti sillä, että mies pystyy samaan aikaan laittamaan raskaaksi kaksi naista, kun taas nainen ei voi olla samaa aikaa raskaana kahdelle eri miehelle.

Ymmärrän kyllä, että vaikea on olla avarakatseinen maassa, jossa lapsesta asti koulussakin opetetaan että homous on väärin ja Jumalan tahto on saattaa nainen ja mies yhteen. Tällaisista aiheista keskusteleminen voi olla vaikeaa, varsinkin kun mielipiteet eroavat täydellisesti toisistaan. Mun tarkoituksena ei kuitenkaan ollut "muuttaa afrikkalaista kulttuuria", vaan tarjota uutta näkökulmaa näille ihmisille. No pointtina kuitenkin, että konservatiivisuus on asia, johon täällä törmää aina silloin tällöin, mutta mikä ei mun mielestä jollain tapaa sovi yhtään kuvaan sen avoimen ja iloisen ilmapiirin kanssa, jota täällä rakastan.

                                   

Yks asia mitä täällä oon kaivannut on rauhaisuus ja rauhoittuminen. Saatoin Suomessa vaan joskus mennä jonnekin luonnon helmaan olemaan yksin. Tai kyllä oma huonekin kelpas vaikkapa pitkän työpäivän ja sosiaalisena olemisen jälkeen. Täällä en oo antanut itselleni hirveesti aikaa, sillä viikonloput on ainoita vapaita ja niille on aina tuntunut kerääntyvän paljon ohjelmaa aamusta iltaan. Omassa huoneessa saan tietysti hengailla työpäivien jälkeen, mutta ikinä ei kunnon rauhallisuutta ole, koska Entebbe Road talon vieressä on kiireinen ja äänekäs 24/7. Kampalassa on suunnilleen yhtä paljon ihmisiä kun Suomessa yhteensä, ja muutenkin pääkaupunkiseudulla on mahdoton löytää paikkaa, missä ei olis hullusti ihmisiä :-D. Tän oman tilan puuttumisen takia oon ollut usein väsynyt, mutta tiiän että rauhallisuuden saan kohta takaisin. Oon kuitenkin jo osaks tottunut tähän elämäntyyliin, joten kotona voi olla et tuntuu yksinäiseltä kun ei koko ajan oo muita ihmisiä ympärillä. Tai sit sopeudun nopeesti takas vanhoihin rutiineihin, saapi nähdä!

                                                  

Yllä on muutamia asioita, jotka on mulle ollut vaikeita täällä. On kuitenkin asioita, joiden ajattelin saattavan tuottaa ongelmia täällä päässä, mutta niin ei kuitenkaan tapahtunut.

Esimerkiksi vieraalla kielellä eli englannilla kommunikointi ei oo ollut vaikeaa. Vaikka mulla ei ookaan hirveen mittavaa sanavarastoa, niin aina oon saanut jotenkin asiani sanottua. Osaksi tästä syystä mun lugandan kielitaito ei oo kehittyneet valitettavasti muutamista peruslauseista pidemmälle. On ollut liian helppoa avata suu ja puhua englantia, sillä ei kukaan mulle lugandaa pyytämättä puhu, sen ois pitänyt olla minä itse. Pari vapaaehtoiskamua täällä kävi Kampalassa kielikurssin, johon olisin itsekin halunnut osallistua, mutta mun työmatka ensin tunti kotiin ja siitä vajaa tunti vielä Kampalaan olis ollut liian pitkä...

Elinolosuhteet. Mulla ei ollut hajuakaan minkälaiseen perheeseen tulisin muuttamaan. Täällä kodissa asuminen ei oo ollut kuitenkaan mitenkään ongelmallista. Kylmä suihku saavista oli asia mihin tottui nopeasti, ja pyykkien peseminen käsin on oikeestaan ihan mukavaa ajanvietettä sisäpihalla istuen ja kotirouvalle Carolille höpöttäen. Ainoo ei niin mukava asia mun hostperheessä on se, että ihmisiä tulee ja menee, eikä sillälailla oo tutustunut niihin ihmisiin mitenkään syvällisemmin. Mm. mun ikäinen host sisko (ei sukua kenellekään perheestä), jonka kanssa aiemmin tuli juteltua, lähti kodista sillä mun host isä ei enää ilmeisesti tarvinnut häntä kokkausapuna... Myös miehiä/poikia, jotka työskentelevät mun host isän bisneksessä tulee ja menee, enkä totta puhuen muista kaikkien nimiä ulkoa. Aina on kuitenkin monia hymyileviä kasvoja toivottamassa tervetulleeksi kotiin töistä, ja mikäs sen mukavampaa :-).

                                               

Fiilikset kotiinpaluusta nyt: mulla on vielä kuukausi aikaa nauttia auringosta, lämmöstä ja iloisista ihmisistä täällä. En voi uskoa, että joudun ensiviikolla sanomaan hyvästit ihanille työkavereille ja mun apinalle, josta oon erityisesti pitänyt huolta nyt reilut pari kuukautta. Kun aattelen kotiinpaluuta ensimmäisinä tuntemuksina mulla on ahdistus ja pieni pelkokin. En oikeen osaa selittää miksi! En olis ikinä aatellut, että talviseen Suomeen paluu tuottais ongelmia, mut nyt ajattelen et kesään paluu olis monta kertaa helpompaa. Lähdin Suomesta kesällä ja se on jatkunut täällä ollessa kuuden kuukauden ajan, joten en oikeen osaa ajatella palaavani kylmään ja pimeeseen maahan. Tiedän jo nyt, että mulla tulee kotiinpaluu prosessi olemaan vaikeampi kuin tänne sopeutuminen. Eniten tulee ikävä ugandan kulttuuria, ei niinkään yksittäisiä ihmisiä (muutamaa lukuunottamatta).

Kuukaudessa ehtii kuitenkin tapahtua viellä vaikka mitä ihanaa! Ensiviikon torstaina nään mun parhaan kaverin Roosan, jonka kanssa vietän pari viikkoa lomaa mitä oon säästellyt. Tän jälkeen lennetään 2.2 molemmat Entebben lentokentältä omiin suuntiimme. Roosa lähtee Suomeen ja mä jatkan matkaani viellä Keniaan tapaamaan toista suomalaista vapaaehtoista. 11.2 lähden Keniasta ja rantaudun Suomeen. Oon tosi iloinen, että saan viettää viimeiset viikot suomea höpötellen ja kokemuksia jakaen. Tää tulee varmasti helpottamaan kotiinpaluuprosessia valtavasti.

                                                                          -Liina