ugandalaiset

Niinkun oon jo monesti sanonut, mut otettiin täällä tosi hyvin ja lämpimästä vastaan. Aina on ollut tervetullut olo! Tää kertoo tosi paljon ugandalaisten luonteesta. Kaikki otetaan huomioon ja kysellään jatkuvasti kuulumisia "How are you doing?". 

Ystävällisyyden ja vieraanvaraisuuden näkee käytännössä arkielämässä monin eri tavoin. Jos oon pyytänyt Kampalassa apua ja kysellyt että missä joku paikka sijaitsee, valehtelematta 9/10:stä on saattanut mut perille saakka. Sanonut vaan että seuraa mua mä näytän, vaikka ei olis välttämättä menossa edes samaan suuntaan. Harvoin näin tapahtuu Suomessa, koska kaikilla tuntuu olevan kiire. Mut täälläpäin näin ei oo.

Taksissa mulle on muutaman kerran maksettu taksimatka. Kerran pitelin viidentuhannen shillingin puolittunutta seteliä kädessä, jota yritin teipillä korjata. Mun vieressa istunut tyttö ojensi mulle rahaa ja sanoi, että anna tämä kuskille. Aluksi luulin antaneeni hänen rahansa koska istuin lähempänä, mutta sitten ymmärsin hänen maksaneen mun matkani, kun hän sanoi ettei ne hyväksyis mun rikkinäistä seteliä. Olin ihan hämilläni ja kiittelin sekä annoin banaanin vastalahjaksi, mikä mulla sattui olemaan laukussa. Toisen kerran nainen, jonka kanssa jutustelin kävellessä taxiparkiin päin ja jonka kanssa päädyttiin yllättäen samaan taksiin sanoi, että mä maksan tän matkan sun puolesta. Kiittelin ja sanoin että ei tarvii, mutta hän välttämättä halus. Eikä me siis tunnettu ennestään. Näitä tarinoita on lisää...

Nää kaverukset asuu samassa paikassa kun minä :-)

Vieraanvaraisuus kotona. Jos menet jonkun kotiin sulle tarjotaan aina jotain, vähintään juotavaa. Tän jälkeen on yleistä, että ihmiset sanoo "Thank you for taking my juice", tai mitä ikinä ootkaan suuhusi pistänyt. Kerran jouduin hämmentävään ja vähän epämukavankin tuntuiseen tilanteeseen kun vieraana olin ainoa, joka sai istua pöydän ääreen syömään, perheenpään lisäksi. Muut istuivat lattialla, vaikka pöydässä olis ollut muillekin tilaa.

Ihana Juliet,opettaja Sunrise koulussa, missä opetin parit päivät marraskuussa.

Toinen asia on jakaminen. Jos mun kotiin on tullut joku vieras juuri ennen lounas tai illallis aikaa, niin hänellekin tarjotaan ruokaa vaikka ei oltaisi varauduttu ylimääräiseen vieraaseen. Tai ehkä ihmiset täällä on aina varautuneita? En tiedä kummin päin, mutta ikinä ei kukaan jää ilman. Kerran mun työkaveri jakoi mulle_puolikkaasta_ keksistään puolet koska "I like sharing, take half of this cookie". Näiden perusteella ei oo ehkä vaikea uskoa, että jonkun tutkimuksen mukaan ugandalaiset on maailman toiseksi ystävällisin kansa, thaimaalaisten jälkeen.

nää veljekset työskentelee mun host isän omistamassa yrityksessä, siispä asuu myöskin samassa paikassa kun minä

Ihmettelen ensimmäistä kertaa meidän uutta tulokasta, Edward elefanttia. Tää tulokas oli vain viikon vanha löytyessään orpona ja tullessaan meille UWECiin.

Tassitaito on jotain mikä on kaikilla veressä jo ihan pienestä pitäen... Tästä oon niin katkera ja kateellinen suomalaistenkin skaalassa kankkiksena. Se ei kuitenkaan sinänsä oo haitannut täällä, sillä ei kukaan kato sua pahalla silmällä vaikka yrittäisit tanssia osaamattakin =D Tärkeintä on että yrittää ja paikalliset on ollu kyllä innokkaita "opettamaankin". Vois sanoa, että tanssi on jopa enemmän osa näiden kulttuuria, kun sauna meillä Suomessa. 

ugandalaisia possuja

Muita kuvaavia sanoja ugandalaisista. Suorasanaisia, hitaita ja selviytyjiä.
Suorasanaisuus kaikessa, oli kyse toisen lisäkiloista tai rakkaudentunnustuksista. Hitaus on myös läsnä melkeempä jokaisessa asiassa mitä tehdään. Tähän sopii myös lungi elämänasenne, eikä turhista asioista valiteta. Selviytyjiä sen takia, että ihmisillä on oikeesti asioita mistä olla huolissaan, mutta mistä on vaan selviydyttävä. Kun meillä talvisin valitetaan kylmyydestä (tai nykytilanteessa lumen puuttumisesta?) on täällä samaan aikaan niin kuuma, että kylissä nähdään nälkää kuivuuden ja huonon sadekauden takia. Varsinkin nyt joulun aikaan ruoan hinnat on olleet korkealla, ja lisäksi on tietysti muitakin tarpeita mihin rahaa tarvitsisi, mutta jota kaikilla ei vaan ole. Useinmiten näistä ongelmista selvitään sukulaisten ja ystävien avulla, yhteen hiileen puhaltaen kuten kulttuurissa on tapana.

 Tässä nyt keskityin positiivisiin puoliin, mutta totta puhuen ei niitä negatiivisia mulla oo niin paljon vastaan tullut. Ehkä rehellisyys ihmissuhteissa on asia johon on Suomessa tottunut, mutta mitä ei aina voi samalla lailla ottaa itsestäänselvyytenä täällä (puhun vaan mun omista kokemuksista). Lisäksi pihistelyjen ja muiden rikoksien yleisyyden vois laittaa negatiiviseen puoleen, mutta se on melkeimpä kaikkien köyhempien maiden ongelma. Tästä mulle ei oo onneks ollut minkäänlaista kokemusta (koputan puuta).

Näiden ihmisten seurassa saan viettää vielä tulevan reilun kuukauden. Töitä mulla on jäljellä enää pari kokonaista viikkoa, kunnes mun paraskaveri tulee mun luo pariksi viikoksi (JEII). Luvassa on ainakin safari, bodatour Kampalassa, retki Jinjaan ja poolilla oleilua :-) Toinen päivä helmikuuta lennän Nairobiin moikkaamaan suomalaista vapaaehtosta Outia, jonka kanssa vietän reilun viikon, ennen Suomeen paluuta. Aika hurjaa aatella miten viis kuukautta on jo kulunut niiiiin nopeesti ja oon jo kohta takaisin kylmässä Suomessa käääk. No mut onhan tässä viel 1/6 jäljellä, joten koitan olla liikaa ressaamatta siitä vielä.

                                             Toivotan kaikille ihanaa alkavaa uuttavuotta 2017! 

Gorillas

Viime viikon lauantaina starttas mun ja Svenjan pitkään suunnittelema reissu Etelä-Ugandaan! Matkaan lähdettiin aamulla ennen auringonnousua ja olin ikionnellinen kun pääsin ekaa kertaa käyttämään kunnolla mun tänne lahjaks saamaa rinkkaa. Bussissa sai istua yhteensä yli kymmenen tuntia, mut maisemat oli niin kauniita, että matka meni hujauksessa nenä kiinni ikkunasta ulos katsoen. Ensimmäinen pysähdys ja määränpää oli Kisoro. Just kun päästiin perille alkoi satamaan, mutta meidän guest house oli ihan bussipysäkin vieressä, joten päästiin nopeesti sateensuojaan. Se olikin muuten matkan ainoa kunnon sade ja vaikka otettiin riski matkustaessa sadekautena, oltiin kyllä tosi onnekkaita siinä mielessä et muutoin sää suosi koko ajan.

 Lauantai-ilta meni kortteja pelaten ja illallisen jälkeen mentiin ajoissa nukkumaan, koska (meiän yllätykseksi) Bwindi national parkiin ja siellä tarkemmin Rushagaan piti lähteä aamulla ajelemaan jo kuuden jälkeen, jotta oltaisiin ajoissa perillä. Tie oli tosi huonossa kunnossa ja saatiin aamulla pomppuisesta kyydistä kuskin mukaisesti "african massage", mutta maisemat parani paranemistaan ja kiireeltämme ehdittiin jopa pysähtyä hetkeks ottamaan kuvia vuorien ympäröimästä upeesta sumupeitteestä (joille mun vanhalla puhelimella ottamat kuvat ei tee ees oikeutta). En tiiä mikä teidän mielikuva Afrikan maisemista on, mutta mulla tuolla matkustaessa varsinkin matkan alkuvaiheessa ei tuntunut yhtään Afrikalta. Etelä-Uganda oli metsää ja vuoristoa, ihan erilaista kun Keski-Ugandassa ja se, miten esim. media kuvaa Afrikan (safareita ja kuivaa aluetta punaisine auringonlaskuineen). Elämä etelässä on myös monilta osin erilaista pääkaupunkiseutuun verrattuna. Taloja saattoi olla vuorenrinteillä niin kaukana autoteistä ja kyläkaupoista, että mun piti kysyä kuskilta "voiko lapset käydä koulua noin kaukaa" ja "tarviiko perheiden kasvattaa suurin osa ruoasta itse vai pääseekö noin kaukaa kulkemaan kauppaan?" Vastaus oli onneksi että suurin osa lapsista pääsee kyllä kulkemaan kouluun ja kaupassa käynti tehdään kerran viikossa tai harvemmin paljon kerralla ostaen. Useilla vuorenrinteillä oli kuitenkin lehmiä laiduntamassa ja pavunvarsia kasvamassa, joista moni perhe varmasti ansaitsee toimeentulonsa.

Perillä gorillapaikassa Rushagassa me oltiin vähän ennen kahdeksaa, joten odoteltiin muita gorilla trackailijoita, kunnes päästiin alottamaan puolentunnin kestävä "koulutus". Siinä kerrottiin aluks minkälaisia otuksia ollaan menossa katsomaan, ja mitä saa ja mitä ei saa tehdä sen tunnin aikana, kun saadaan niiden kanssa hengailla. Lopuksi meitä varoteltiin, että jos jollain ei kunto kestä eikä pysy porukassa mukana on kaksi vaihtoehtoa. Joko kävellen tai afrikkalasella helikopterilla (paareilla kahden ihmisen kantamana) takaisin lähtöpisteeseen, jolloin saisi puolet maksamastaan summasta takaisin. Oltiin tässä vaiheessa Svenjan kanssa paniikissa että apua jos me ei jaksetakaan kävellä (eihän me olla treenattu yhtään kolmen kuukauden aikana, terveellisestä ruoasta puhumattakaan) ja tracking saattaa kestää monta tuntia! Ikinä kun ei tiedä kauaa gorilloiden löytämiseen menee... Meidän tapauksessa panikointi oli kuitenkin turhaa, sillä viiden minuutin kävelyn jälkeen nähtiin puussa ensimmäinen musta pulska otus mutustelemassa lehtiä :-D

Ensimmäinen ajatus itselläni oli että ei voi olla totta. Eväät repussa odottamassa lounasaikaa ja kunnon urheiluvarustukset päällä ajatellen, että tästä tulee samalla kunnon urheilusuoritus, mutta toisin kävi. Lisäks olin jo niiden ensimmäisten viiden minuutin jälkeen ihan suu ammollaan tuijottamassa ympärilleni, koska näkymä oli varmaan yks uskomattomimmista mitä oon eläissäni nähnyt, ja nyt sen ihastelemiseen ei olisikaan enää niin kauan aikaa kun olin kuvitellut. Viidakon keskellä nimittäin jo ennen gorillojen näkemistä tuntui kun olis ollut sisällä Tarzan elokuvassa. No, tää alkupettymys kesti kuitenkin vaan ehkä parisen minuuttia, sillä vuorigorillojen ympäröimänä ei voinut muuta kun unohtaa kaiken muun ja nauttia once in a lifetime kokemuksesta! Muilla ryhmässä olleilla tais melkein kaikilla olla isot järjestelmäkamerat mukana, mutta me keskityttiin suurimmaks osaks näiden otusten tarkkailemiseen paljain silmin. 

Jo viiden minuutin kävelyn jälken maisemat vuoristosademetsässä oli ihan uskomattomat

Vuorigorilla on erittäin uhanalaiseksi luokiteltu eläinlaji, joita nykyään elelee maailmassa reilut 800 yksilöä. Noin puolet tästä populaatiosta elää Ugandan puolella. Loput levittäytyneinä Ruandan ja Kongon sademetsiin. Urosgorilla saattaa painaa 180 kiloa ja naaras 90. Onko turvallista olla noin lähellä suurta villiä otusta? On, koska perheet , joita trackataan ovat tottuneita ihmisiin. Kaikkia maailmassa olevia yksilöitä ei tietenkään oo totutettu ihmisiin, mutta näille joita pääsee katsomaan on olemassa tarkat säännöt. Päivässä gorilloja pääsee katsomaan yksi ryhmä tunnin ajan, johon kuuluu enintään kahdeksan trackailijaa sekä oppaat ja pari miestä aseilla varustautuen (villinorsujen varalle, jos niitä joutuu pelottelemaan kauemmas ampumalla ilmaan). Villinorsuja eikä muita eläimiä valitettavasti näkynyt, mutta tuoreita norsun jälkiä kuitenkin! Jos muistan oikein niin 20 % hinnasta, joka maksetaan annetaan läheisille kylille, jotka tekevät yhteistyötä gorillojen- ja niiden elinympäristön suojelemisen kanssa. Osa rahasta menee myös luonnollisesti Bwindi national parkin vartijoille, jotka suojelevat gorilloja ja muita eläimiä salametsästäjiltä.

Näin lähellä me oltiin!

Tässä perheessä oli myös kaks alle vuoden ikästä pikkusta

Kun gorilloista oltiin toivuttu, jatkui matka kohti Mbararaa ja aluetta nimeltä Lake Bunyonyi. Kun vihdoin hankaluksien kautta oltiin löydetty taksi, joka ei pyytänyt maltaita, hypättiin kyytiin ja matkustettiin kaks tuntia uusia pomppuisia teitä perille. Saavuttiin Overland resortille noin kuuden maissa illalla, johon oltiin buukattu ittemme kahdeksi yöksi. Hotelli sijaitsi ihanan rauhallisessa paikassa järven rannalla. Ensimmäinen ilta nautittiin hyvästä ruoasta ja hiljaisuudesta, sekä nukuttiin hyvät yöunet parin lyhyemmän yön perään.

                               

Maanantaina meillä oli kokonainen päivä käytettävänä. Ihanan brunssiaamiaisen jälkeen päätettiin vuokrata kanootti, vaikka vuokraaja aliarvioi selvästi meidän soutotaidot ja sanoi että meidän pääkohteena oleva Punishment island olis meille aivan liian kaukana. Tästä motivoituneina päätettiin näyttää mistä meidät on tehty ja lähdettiin matkaan. Meidän ensimmäisenä kohteena oleva saari on varmasti tunnetuin kaikista Lake Bunyonyilla, sen järkyttävän historian takia. Punishment islandille vietiin tyttöjä ja nuoria naisia rangaistuksesksi, siitä jos he olivat tulleet raskaaksi ennen avioliittoa. Tytöt joutuivat tälle pienelle saarelle omien vanhempiensa toimesta, kuolemaan joko nälkään saarella ei kasva muuta kuin yksi puu tai hukkumalla, sillä uimataitoa ei ihmisillä juurikaan ollut. Tämä oli rangaistukseksi kyseisille tytöille ja varoituksina muille. Saarelle hylkäämistä tapahtui 1900-luvun puoliväliin asti, ja nykyäänkin alueelta voi löytää muutamia naisia, jotka selviytyivät köyhien miesten hakiessa heidät vaimoiksensa. Jos kiinnostaa tietää lisää, niin tän linkin takaa löytyy mielenkiintoinen lyhytdokumentti aiheesta, jossa mm. haastatellaan selvinneitä naisia https://www.ulule.com/punishmentisland/ 

Punishment island

Punishment Islandilta jatkettiin suuremmalle saarelle Bushara Islandille. Siellä tehtiin vaellus saaren ympäri monien trooppisten lintujen laulua kuunnellen, auringosta nauttien ja eväitä mutustellen. Kierroksella meitä vastaan tuli liaani, ja uimaan varautuneina heitettiin biksut päälle ja hypättiin veteen! Se oli eka uiminen järvessä täällä, sillä meitä lähempänä oleva järvi Lake Victoria on tunnettu etanoiden levittämästän bakteerista, josta voi sairastua Bilharziaan, eli siinä uimista pitää muualta tulleiden välttää. Virkistyksen jälkeen käytiin vielä haukkaamassa chapatit ennen lähtöä ja jutusteltiin saaren ainoon ravintolanpitäjän kanssa - vähän liian kauaa, sillä siinä vaiheessa kun alettiin tehdä lähtöä oli taivas muuttunut aurinkoisesta pilviseksi ja tuuliseksi. Kotiinpaluu soutaen kestikin varmaan puolet kauemmin kuin tulomatka, mutta vastatuulesta ja aalloista huolimatta perille päästiin onneksi just ennen sateen alkua. Ilta meni shakkia pelaillen ja illallista nauttien.

                               

Bussin tehdessä pieniä pysähdyksiä matkan varrella ja ottaessa matkustajia kyytiin, oli ikkunoiden alla heti innokkaita kauppiaita myymässä kaikennäkösiä ruokia: hedelmiä, lihaa, vihanneksia ja chapateja yms...

 Aamulla olikin jo lähtö takaisin Kampalaan. Matka ei kestänyt yhtä kauaa kuin tulomatka, ja perillä iltapäivällä kuuden aikaan meitä odottikin Kampalassa taas vilinä ja hälinä ihmismassoineen, mitä ei ollut yhtään ikävä... Arkeen palaaminen on kai aina vaikeinta loman jälkeen, oli se sitten Suomessa tai täällä Ugandassa. Olin onneksi aiemmin ilmoittanut tulevani töihin vasta torstaina, joten nautittuani kotona illallisen kynttilän valossa, menin tyytyväisenä nukkumaan, sillä tiesin että herätyskello ei herättäisi mua aamulla. Kokonaisuudessaan matka oli tosi antoisa ja rentouttava, vaikka olikin lyhyt. Loput mun lomasta pidän tammikuussa, joten joulukuu menee töitä tehden ja uusia reissuja suunnitellen! 

Paljon kaikkea muutakin on ehtinyt tapahtua siitä kun viimeksi kirjoitin.

Mun synttärit oli ensimmäinen päivä marraskuuta tiistaina, joten päätettiin Svenjan kanssa ottaa maanantai vapaaks töistä ja juhlistaa sitä mm. Unescon maailmanperintökohteella Kasubi Royal Tombseilla käymällä. Illalla käytiin syömässä ja lopulta mentiin national theatrelle, missä on joka maanantai livemusiikkia ja jatkot reggaemusiikin parissa. Ilta jatkui myöhään yöhön saakka, joten oikee synttäripäivä menikin sit aika väsyneesti töissä, enkä enää tiistai iltana jaksanut tehdä mitään erikoista. 

Parisen viikkoa sitten olin ekaa kertaa katsomassa lentistreenejä, joita aiemmin oon jo vilkuillut kävellessäni niiden ohi töistä taksille. Juteltuani joukkueen ainoalle naispelaajalle, hän kutsui mut mukaan, kun kuuli että mäkin olen pelannut Suomessa. Osallistuin jo seuraaviin treeneihin ja se fiilis mikä urheilusta tuli pitkästä aikaa oli uskomaton! Mut otettiin hyvin vastaan ja kutsuttiin treeneihin uudestaankin. Tästä lähtien rupeen käymään sielä varmaan ainakin parisen kertaa viikossa, aina kun vaan energiaa riittää työpäivän jälkeen.

Olin marraskuun torstait ja perjantait opettamassa Sunrise-nimisessä primary schoolissa. Koulu jossa olin on aika pieni ja oppilaat ovat 5-13 vuotiaita. Päivät kuluivat kolmelle eri luokalle englantia opettaen. Opettaja oli kirjoittanut mulle tehtävät valmiiksi, jotka kopioin liitutaululle oppilaiden kopioitaviksi vihkoihinsa. Oppilaiden lempipuuhaa oli piirtäminen, joten aina kun aikaa riitti
 tuntien lopussa, piirsin liitutaululle lasten kuvakirjasta valitsemia eläinten kuvia ja he seurasivat perässä. Välitunnilla mut saatettiin vetää kädestä mukaan leikkeihin ja lauluihin. Koulussa olo oli tosi mukavaa vaihtelua verrattuna mun normaaliin arkeen eläinten parissa, vaikka luulen ettei musta koskaan opettajaa tuukaan. Kun mulla on enemmän aikaa, kirjotan vielä lisää koulusta ja laittelen kuvia mitä sieltä ehdin nappailemaan =)

Oon yrittänyt kirjottaa tätä postausta siitä asti kun tultiin reissusta, mutta mun nettimokkula ei oo suostunut toimimaan kotona ja pari kertaa oon kadottanut tekstin ja joutunut alottamaan alusta... Huokasen helpotuksesta kun saan tän postattua! Nyt seuraa varmaan taas pieni luova tauko kirjottamisesta, mutta palaillaan taas kun mulla on jotain kerrottavaa!

-Liina

Sairaan kuumaa ja sairastelua

Kuumuutta, matkasunnitelmia, hyvästejä, ruokamyrkytystä ja pölystä tullutta nuhaa. Tällästa on mun viimeviikkoihin kuulunut. 


Aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta eikä sadekaudesta oo ollu moneen viikkoon tietoakaan (lukuunottamatta iiihan pieniä satunnaisia sadepyrähdyksiä, jotka mä oon kuitenkin onnistunut missaamaan). Tää maapallo on tosiaan vähän sekaisin, kun kuulin että Suomessa taas on satanut lunta vaikkei oo edes marraskuu! Eiks ensilumi yleensä tuu marraskuun puolivaihteen tuntumassa tai jälkeenkin!?


Jokatapauksessa marraskuussa kun on lowseason sadekauden takia, me ollaan mun saksakamun Svenjan kanssa suunniteltu reissua etelä Ugandaan gorilla trackingin merkeissä. Mun viisumiin kuuluvaa working permittiä ei oo kuitenkaan vielä jostain syystä käsitelty immigrationissa, joten ei olla päästy maksamaan gorilla permitiä! Nyt jänskätään ehtiiks se tulla ajoissa, sillä working permitin kanssa gorilla permit olis halvempi. 

Pari viikonloppua sitten minä ja kolme saksalaista vapaaehtosta otettiin Kampalasta hostelli yheks yöks ja mentiin lauantai-iltana viereiseen klubiin, jossa oli silent disco! Ideana on, että kaikilla on kuulokkeet päässä ja musiikin saa valita kolmesta eri DJ:stä nappia painamalla. Tosi kätevää mun mielestä! Jos halus jutella kavereille ni ei tarvinnu huutaa musiikin yli, kun pystyi vaan ottamaan kuulokkeet pois päästä.

Välillä töihin tulee uusia vapaaehtoisia pelkästään pariksi päiväksi. Oon työskennellyt nyt birds and reptiles osastolla ja tässä me pidellään 30 kiloista pythonia sen lääkitsemisen jälkeen.

Eilen oli vähän surullinen päivä, kun jouduin jättämään hyvästit mun hyvälle kaverille ja aussie auntille Tinalle, joka oli mun kanssa töissä täällä UWECissa reilut kaks kuukautta. Vietettiin kuitenkin maanantaina kiva ilta yhdessä ja juhlistettiin molempien synttäreitä etukäteen, koska meillä on samantapasten nimien lisäks yhteinen synttäripäivä! Käytiin syömässä intialaisessa ravintolassa ja mentiin leffaan kattomaan Queen of Katwe. Näin leffan jo tokaa kertaa, mutta ei haitannut kyllä yhtään, niin hyvä se on! Tämä Disney leffa on kuvattu Ugandan pääkaupungissa Kampalassa sijaitsevassa slummissa nimeltä Katwe. Juoni perustuu tositarinoihin ja vaikka tarina onkin osakseen surullinen tuli enimmäkseen naurettua! En tiiä milloin se tulee Suomeen teattereihin mutta suosittelen kyllä kaikille. Leffasta saa myös hyvän kuvan siitä, millasessa maassa mä nyt elelen.

Kävin yks viikonloppu tapaamassa mun host-siskon äitiä hänen kanssa. Matka kulki ensin Kampalaan ja sieltä vielä uudella taksilla noin tunti toiseen suuntaan, kunnes hypättiin bodaan missä kuva on napattu. Kylässä Shaminin äiti otti meidät vastaan lämpimästi hyvää ruokaa ja vastapuristettua mehua tarjoten. 

Viimeviikon torstaina heräilin jo yöllä mahan vääntelyihin ja tajusin heti, että kaikki ei oo kunnossa. Sain kuitenkin nukuttua vielä vähän ja aamulla heräsin vatsatautiin tosi heikkona. Mun hostsisko ja -isä vei mut sairaalaan, jossa jouduin tiputukseen. Malaria testit näytti onneks negatiivista ja lääkäri totes että kyse on ruokamyrkytyksestä. Sairaala oli tosi hyvä, ammatimaista palvelua eikä mun tarvinnut edes odotella sisäänpääsyä viittä minuuttia kauempaa, joten kokemus olis voinut olla paljon pahempikin. Myöhemmin kotiin päästyäni nousi kuume, mutta kokonaisen torstain ja perjantain nukutuani ja levättyäni rupes helpottamaan. En oo ihan varma mistä ruokamyrkytys tuli, mutta oishan se ollu ihme jos en olis täällä ollessani sitä saanut! Nyt pitää vaan toivoa että se jäi ekaksi ja vikaksi kerraksi :-D Viikonlopun jälkeen muhun iski taas nuha. Tuntuu oudolta niistellä ja aivastella näin kuumassa paikassa, mutta kylmyyden sijaan nuha tulee täällä yleensä pölyn takia. Tähän on kuitenkin totuttu ja pidättäydyn mulle alunperin mun siskojen antamassa lempinimessä Nope (norsun poikanen). 

Suunnitelmissa on nyt kaikkea kivaa. Ugandassa on tapana pitää "Introduction" ennen häitä, joka on iso juhla ja pääpointti on ilmeisesti nimensä mukaan sulhasen ja morsiamen vanhempien kohtaaminen. En tiedä tapaaks vanhemmat oikeesti ensimmäistä kertaa, mutta tulevaisuudessa pääsen luultavasti osallistumaan ehkä pariinkin ja sen jälkeen tiedän kertoa teille lisää! Lisäks mun marraskuu näyttää vähän erilaiselta, nimittäin viiden minuutin kävelymatkan päässä mun kodista on koulu jonka opettaja on kysellyt josko haluisin opettaa siellä pari kertaa viikossa. Lapset on joululomalla joulu- sekä tammikuun (!!!) eli ens kuu oli ainoo vaihtoehto. Siellä vietän siis muutaman päivän ens kuusta, ja oon tosi innoissani näkemässä millasta on olla opettajana ugandalaisessa koulussa jeii!

Aurinkoiset terkut taas lähettelee Liina =)

Omusana gwaka

: The sun in shining

Otsikkona olis hyvin voinut olla myös, että ulkona sataa vettä koska sadekausi on alkanut, mutta nyt just paistaa niin hurjan kuumasti aurinko et ylläoleva sopi tilanteeseen paremmin.

On ihan hullua miten nopeesti täällä vaihtuu sää! Maanantaina heräsin kaatosateeseen ja päätin jäädä kotiin lepäilemään nuhan takia. Nukuin pari tuntia lisää ja ulkona ei ollut enää yhtäkään pilvenhattaraa eikä jälkeäkään sateesta. Sadekausi ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vettä sataa joka päivä (onneksi). Kuitenkin monia kertoja viikossa ja välillä mooonta tuntia putkeen! Säätilat voi siis vaihdella  tunneittain ja nykyään kanniskelen sekä sadetakkia ja sateenvarjoa töissä mukana (vaikka esim tänään se tuntuu vaan hölmölle tässä helteessä).

Kampalassa oli pari viikonloppua sitten festivaalit! En ees oikeestaan tiedä mitä juhlittiin, mutta paikalla oli ainaki mun makuun iiihan liikaa ihmisiä. Kuvan takaosassa näkyy pääkatu mitä ihmiset käveli, ja oli muuten oikeesti vaikeuksia päästä pois tuolta alueelta! Nyt ainaki tietää ettei uudestaan mee ruuhkaviikonloppuna samaan paikkaan varmaan miljoonien muiden ihmisten kanssa =D

Viime viikonloppuna löydettiin reilun kahden kuukauden jälkeen eka pooli (joka ei maksanu 40 dollaria, ollu vaan hotellien asiakkaille tai ollu remontissa yms.)! AAHH oli ihana päästä pulahtamaan ja saamaan vähän aurinkoa muuallekin ku naamaan ja käsiin.

Mun ystävä Esther (joka on kotoisin Etelä-Afrikasta) ja meidän ihanat Thai ruoka-annokset

Oon aina ihan fiiliksissä ja ekana rapsuttamassa, jos jollain sattuu olemaan koiria kotieläiminä täällä..

Minä ja Sarah Jinjassa Nyaga Nyaga musiikkifestareilla moonia viikkoja sitten

reikälattiavessa

Svenja testaamassa multa HIViä

Rakastuin näihin kuviin, jotka sain tosi halvalla marketista! Tuli siis ostettua vähän tuliaisia itselle kotiin heh

Käytiin testaamassa viikonloppuna etiopialaista ruokaa! Oli tosi hyvää ja ihan erilaista mitä oon ikinä ennen maistanut! Valkoinen riisilettu oli vähän tahmeata ja kitkerää, jota syötiin käsin muiden lisukkeiden kanssa. (2,5 e)

mun yks lemppaerieläin sarvikuono kaveri Sharino, joka rakastaa kun sitä silittelee

kävin mun työkaverin kanssa katolisessa kirkossa torstaina! pappi saarnasi (huusi) mikkiin noin kolme tuntia neljästä ja loput oli laulamista ja ylistämistä. oli kyllä tosi mielenkiintosta nähdä miten erilaista kaikki oli verrattuna siihen mihin on itse tottunut. ihmiset on täällä tosi uskonnollisia ja useat käyvät kirkossa joka viikko. 

Mulla ei oikeestaan ees mitään tärkeetä sanottavaa ollu mut aattelin tulla heitteleen tänne vähän random kuvia matkan varrelta. Arki rullaa mukavasti eteenpäin ja suunnitelmissa olis tehdä ens kuussa retki vuorigorilloja katsomaan (jos saadaan onnistumaan koska on ollu vaikeuksia ettiä safarifirmaa ja retkeä joka sopii kaikkien budjettiin). Oon myös alkanu suunnittelemaan vähän muitakin safareita, enkä malta oottaa että pääsen näkemään lisää Ugandasta! Tähän mennessä oon pyörinyt vaan Kampalan ja mun töiden väliä, sekä käynyt pari kertaa Jinjassa. Siks matkakuume alkaakin jo iskeä !!! Entebbe, missä työskentelen on kaupunki jossa lentokenttä sijaitsee ja tää on vähän kalliimpaa aluetta asua. Svenja halus nähdä mun työpaikan ja täällä Entebbessä ollessa se sano että "this doesnt even seem like Africa so much". Hän ite testailee HIViä ja menee töiden mukana kylistä kyliin eli meidän työt on toosi erilaisia toisistamme. Varmasti kaikkien eri vapaaehtosten arki on ihan erilaista täällä, ja viikonloppuna tapaankin muutaman saksalaisen lisää, joiden arjesta ja työstä opettajina kouluissa on mielenkiintosta kuulla.

Kivoja syyspäiviä sinne Suomeen
-Liina =)

HOME

Tältä mun koti näyttää ulkoapäin! Koti on Entebberoadin varrella, joka on varmaan yks Ugandan kiireisimmistä teistä, joten yöt menee korvatulppia käyttäen. Korkeampi värikäs rakennelma on näiden familybisnes, jossa miehet valmistaa huonekaluja. Oikeella puolella vaaleampi rakennus on koti, missä miehet ja mun host sisko asuu. Kun näiden rakennusten välistä kävellään alaspäin on siellä toinen pieni talo, jossa on mun ja host isän vaimon huone.

Tältä näyttää sisäänkäynti talolle, missä nukun.

Tää pikkumies on kai perheen ainoa lapsi, joka on mun host isän jälkikasvua! Perhekäsitys on täällä niin erilainen. Talossa siis asuu host isän lisäksi hänen vaimo Zainah ja kuvassa esiintyvä pikkumies, mun hostsisko (myös 18 v) ja monia miehiä ja poikia, jotka työskentelevät familybisneksessä. Mun host isä ilmeisesti maksaa pojille koulunkäynnin vastineeksi heidän työskentelylleen. Myös monia nuorempia tyttöjä ja poikia on näkynyt välillä talossa. Ovet taitaa olla avoinna melkeimpä kaikille!

mun huone 

                           

oma kylppäri

Kuvassa on mun host sisko Shamin, joka hoitaa suurimman osan kotitöistä, mm. kokkailee ruoat ja on opettanut mulle miten pestään pyykit käsin! Ollaan samanikäisiä, ja välillä auttelen töiden jälkeen ruoan teossa tai käydään yhdessä kaupassa ja sen semmosta. Shamin myös kysyi multa lähtisinkö hänen kanssaan seuraavana viikonloppuna katsomaan hänen äitiään. Vastasin myöntävästi ja vaikka paikka ei kuulemma ole kaukana on aina kiva nähdä vähän eri maisemia kodin ja töiden ympärillä, sillä en oo vielä hirveesti ehtinyt matkustelemaan täällä! Shamin on ollut talossa suunnilleen yhtä kauaa kun mä, ja oon päätellyt että niinkun pojatkin niin Shamin varmaan auttaa kotitöissä rahaa vastaan, koska hänellä on suunnitelmissa jatkaa tulevaisuudessa vielä opiskelua.

Sisäpiha näyttää tältä. Mun sisko kurkkailee sisään puusta kasattuun rakennelmaan, missä kasvatetaan kanoja. Ne on vasta tulleet meidän taloon, joten ne ovat vielä nuoria ja luulen että kasvettuaan ne myydään pois.

lisää kuvia sisäpihalta

Host perheessä asumisessa on monia hyviä puolia. Kulttuurin näkee läheltä eikä joudu koskaan olemaan yksin. Nyt kun mietin niin en oo hirveesti kuitenkaan viettänyt aikaa mun perheen kanssa. Mun host isä on tosi kiireinen joten ei oo harvinaista, jos ei nähdä toisiamme moneen päivään. Mun työpäivät on pitkiä ja saatan tulla kotiin 6-7 maissa, jolloin oon usein väsynyt ja saatan mennä omaan huoneeseen lepäilemään, jos en auttele siskoa kokkaamisessa. Viikonloppuisin oon usein matkustanut Kampalaan näkemään kavereita. Mun host isä on kuitenkin suunnitellut meille jotain pientä viikonloppureissua yhdessä, toivon että se tulee toteutumaan joskus myöhemmin. :-)

Toivottavasti saitte jonkun näköstä käsitystä nyt siitä, missä elän ja keiden kanssa. Taloon saattaa vieläkin tulla uusia kasvoja, mutta useinmiten on kyse työntekijöistä, jotka sitten joko jää tai ei jää asumaan samaan talouteen. :-D Afrikkalainen perhekäsitys tuli mulle myös tutuksi kerran kun mun työkaveri kutsui mut heille kylään, ja mut esiteltiin valehtelematta varmaan neljällekymmenelle ihmiselle. Oli setiä ja tätejä ja serkkuja ja vaikka ketä! Kaikki eivät kuitenkaan asuneet samassa paikassa, vaan suuri osa oli kyläilemässä, mutta silti ihan hurjan erilaista siitä mihin on Suomen ydinperhestä tottunut.

Nyt lähen kuuden maissa matkustamaan kotia kohti, jonne varmaan pääsen joskus seitsemän jälkeen! Sit perus ilta rutiinit ja väsyneenä nukkumaan hektisen päivän jälkeen.

Sula bulungi! Hyvää yötä!
-Liina